Suomalaisessa talouskeskustelussa toistuu ajatus, että ennemmin tai myöhemmin vientimarkkinoiden vahvistuminen vetää taloutemme ylös siitä syvästä kuopasta, johon olemme juuttuneet. Vaikka maailmantalouden kasvun voi odottaa jatkossa vahvistuvan, muutos parempaan jää siinä määrin vaisuksi, että viennin vetoon kohdistuva toiveikkuus osoittautuu luultavasti katteettomaksi. Jos ja kun ulkoinen apu jää vaatimattomaksi, joudumme nousemaan suosta omin toimin ja omin voimin.
Kuluvan vuoden tammi-heinäkuussa yli 70 prosenttia viennistämme suuntautui Eurooppaan. Tämän vientimarkkinan, johon kuuluu myös Venäjä, heikkoutta ei tarvitse alleviivata. Sen kasvu on vaisua niin pitkälle kuin silmä kantaa.
Helpottaako olo, jos siirtää horisonttia kauemmas? Vain vähän. Sille, että maailmantalous ei palaa ennen kriisiä koetulle vahvan kasvun uralle, antaa historiallisen perustelun Thomas Piketty menestyskirjassaan Capital in the 21st Century.
Piketty muistuttaa, että kokonaistuotannon kasvulla on tasan kaksi avaintekijää: tehdyn työn määrä ja tehdyn työn tuottavuus.
Kun tarkastellaan kasvun avaintekijöitä pitkässä juoksussa, havaitaan että maailmantalouden tuottavuus eli BKT per capita nousi 1820-1950 vähän alle prosentin keskimääräistä vuosivauhtia. Sen jälkeen on maailmantaloudessa nähty kaksi kasvuspurttia. Vuosina 1950-70 maailmansodan runtelema Eurooppa otti kiinni Yhdysvaltojen elintasoetumatkaa ja se näkyi maailmantalouden kasvun kiihtymisenä, joka kuitenkin tasoittui 1970-luvulla. Vuosina 1990-2012 maailmantalouden kasvumoottorina oli Kiina ja sen ympärillä oleva Aasia. Molemmissa tapauksissa globaali tuottavuuskasvu vauhdittui, kun suuri jälkeenjäänyt talousalue otti nopealla tahdilla kiinni edelle ehtineitä kansantalouksia. Kun välimatka kaventuu, kiinni ottaminen hidastuu. Kiina on nyt astunut tähän vaiheeseen ja Piketty odottaakin globaalin tuottavuuskasvun painuvan pitemmässä juoksussa alle 1½ prosenttiin per annum.
Toinen talouskasvun avaintekijä liittyy työvoiman tarjontaan. Se on sidoksissa globaaliin pitkän ajan väestökehitykseen, sillä maailman mitassa maahanmuutto on määritelmällisesti nolla.
Vaurastuminen johtaa säännönmukaisesti syntyvyyden vähenemiseen. Globalisaatio on jo auttanut satoja miljoonia ihmisiä pois absoluuttisesta köyhyydestä viimeisten vuosikymmenten aikana ja Aasiassa ja Afrikassa meneillään oleva kehitys tukee käsitystä, että tämä trendi jatkuu. Piketty päättelee, että vaikka maailman väestö kasvaa edelleen, globaalin työvoiman lisääntyminen hidastuu. Nopeinta demografinen muutos on Euroopassa, Amerikassa ja Aasiassa, Afrikassa se tapahtuu vasta myöhemmin.
Pitkällä aikavälillä sekä tuottavuuskasvun normalisoituminen että demografia hidastavat globaalia talouskasvua. Lyhyellä tähtäimellä velkaongelmat ja rakenteelliset heikkoudet rasittavat varsinkin tärkeimmän vientimarkkinamme eli Euroopan kasvua.
Sekä yhteistyöorganisaatio OECD että voittoa tavoittelematon verkosto-organisaatio Conference Board arvioivat maailmantalouden kasvun olevan pitkäkestoisesti hidastuvalla uralla. Paluuta ennen kriisiä koettuun vahvaan talouskasvuun ei siis tulla näkemään lähivuosina, mutta ei myöskään pitemmällä tähtäimellä.
Globaalin kokonaistuotannon kasvun hidastuminen rajoittaa maailmankaupan kasvua siitä huolimatta, että maailmankauppa kasvaa edelleen kokonaistuotantoa nopeammin. Samalla, kun kansantalouksien keskinäinen riippuvuus syvenee edelleen, maailmankaupasta tulee entistäkin kilpaillumpaa. Sillä, joka haluaa pärjätä, pitää olla sekä hyviä tuotteita myytävänä että kyky myydä ne kilpailukykyiseen hintaan.
Suomen ongelmana kilpailukyky
Suomen suuri ongelma on se, että työkustannukset ovat nousseet koko euroajan nopeammin kuin kilpailijamaissa. Palkkojen keskimääräinen vuosimuutos ylitti Suomessa 2001-13 noin prosenttiyksiköllä muiden euromaiden keskimuutoksen. Yhden vuoden ero näyttää pieneltä, mutta kun vuosia on monta, vaikutus on dramaattinen. Vuoden 2000 tasosta suomalaiset palkat ovat nousseet 60 prosenttia. Saksassa – ja myös euromaissa keskimäärin – nousua oli 34 prosenttia. Ero on hurja.
Kun palkkojen noususta vähennetään tuottavuuden nousu, saadaan yksikkötyökustannusten muutos, joka kuvaa paremmin kansantalouden kilpailukyvyn kehitystä. Suomessa yksikkötyökustannusten nousu vuodesta 2000 on 37 prosenttia ja Saksassa 12 prosenttia. Ruotsissa vastaava muutos on 21 prosenttia. Saksan suuntaan olemme hävinneet kilpailukykyä tasaisesti koko euroajan, mutta Ruotsin suuntaan tappio on tullut viiden kriisivuoden aikana. Ruotsalaiset ottivat kriisin iskiessä lusikan kauniiseen käteen, Suomessa tilanteen vakavuutta ei ymmärretty tai haluttu ymmärtää.
Suomen vientimarkkina kasvaa hitaammin kuin on toivottu ja kilpailu näillä markkinoilla kiristyy koko ajan. Hyvien tuotteiden luominen on hidasta. Se vaatii sekä innovaatioita että markkinointiosaamista. Hyvän kilpailukyvyn palauttaminen on pitkä ja kivulias prosessi varsinkin, kun palkkojen alentaminen olisi sosiaalisesti ja psykologisesti kovin riskialtis hanke. Toteuttamiskelpoisempi vaihtoehto on monivuotinen palkkamaltti. Tässä mallissa kilpailukyky kuitenkin korjautuu tuskastuttavan hitaasti, ellei tuottavuutta saada nopeaan nousuun.
Nopea korjaus kilpailukykyyn olisi työn sivukulujen alentaminen. Se laskee kustannustasoa yhdessä yössä. Jos tähän päädytään, on varmistettava työnantajamaksuilla rahoitettavien etuuksien pitkän aikavälin rahoitus ja se, etteivät palkansaajajärjestöt lähde ulosmittaamaan yritysten saamaa kustannushyötyä korkeammilla palkankorotusvaateilla.
Kun maailmantalouden kasvu jää toivottua vaisummaksi, vientimme ei nouse samanlaiseen liitoon kuin joskus menneinä vuosikymmeninä. Silti viennin vahvistuminen on välttämätöntä, jotta saamme maksettua tarvitsemamme tuonnin ja hallittua maamme ulkoisen velkaantumisen.
Kotimaisen kysynnän vahvistaminen keskeistä
Kotimaisen kysynnän vahvistaminen on lähivuosien kasvukuvassa keskeistä. Se merkitsee etääntymistä finanssipolitiikasta, joka heikentää kotitalouksien kulutusta.
On ymmärrettävä, että investointien heikkous ei johdu pelkästään vientimarkkinoiden ongelmista ja geopoliittisesta epävarmuudesta. Monille yrityksille investointipäätöksen kynnyskysymys on heikkenevä kotimainen kulutus ja epävarmuus talouden toimivuutta edistävien rakenneuudistusten etenemisestä. Jos rakenneuudistukset eivät etene, yritykset ja sijoittajat päättelevät, että julkisen talouden heikkeneminen vaatii ennen pitkää kiristyvää verotusta ja/tai lisääntyviä irtisanomisia. Viime vuodet hallitus on tehnyt investointipäätöksen lykkäämisen tai peruuttamisen aivan liian helpoksi vaihtoehdoksi.
Paljon puhutaan valtion velkaantumisesta. Kiusallisen usein ei ymmärretä, että on sekä hyvää että huonoa velkaa. Syömävelka, joka ei paranna tulevaisuuden velanhoitokykyä, on synti. Sen sijaan velalla rahoitettu investointi, joka parantaa talouden iskukykyä ja sen myötä valtion velanhoitokykyä, on hyve.
Tällä hetkellä Suomen valtio saa lainaa markkinoilta huippuhalvalla. Reaalikorko on negatiivinen paitsi 3 ja 5 vuoden myös 10 vuoden valtionlainoissa. Tämä on kiitos siitä, että olemme 90-luvun laman jälkeen hoitaneet asiamme paremmin kuin useimmat muut. Nyt on oikea aika käyttää tämä liikkumavara investointeihin, jotka on joka tapauksessa tehtävä lähivuosina. Samalla pitää katkaista julkisen talouden toimintamenojen kasvu ja saattaa ne linjaan realististen tulo-odotusten kanssa. Näin varmistetaan julkisen talouden pitkän ajan kestävyys.
Oikein toteutetut menoleikkaukset eivät merkitse julkisten palvelujen leikkaamista. Tavoite on parempien palvelujen tarjoaminen pienemmillä menoilla.
Infrastruktuuri-investoinnit valinkauhassa
Rapautuneen tai jälkeenjääneen infrastruktuurin parantaminen on tulevan kasvun ponnahduslauta. Infrastruktuuri-investoinnit lisäävät kasvua vahvistamalla kysyntää lyhyellä aikavälillä ja tarjontaa pitkällä aikavälillä.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF korostaa uudessa tutkimuksessaan, että oikein toteutetut julkiset infrastruktuuri-investoinnit voivat rahoittaa itsensä täysimääräisesti. Velalla rahoitettunakaan niistä ei tule rasite julkisen talouden velka-asteelle.
IMFn World Economic Outlookissa raportoidun tutkimuksen mukaan kehittyneissä maissa julkinen infrastruktuuri-investointi, jonka suuruus on 1 % BKTsta, lisää talouskasvua vuoden sisällä noin 0.4 % ja neljän vuoden sisällä 1.5 %.
Kasvuvaikutus on erityisen suuri silloin, kun investointi tehdään heikossa taloustilanteessa ja kevyen, korot matalina pitävän rahapolitiikan vallitessa. Keskeistä on silti se, että julkisten hankkeiden kustannuskuri on tiukka ja ne suunnataan korkean tuoton kohteisiin. IMFn mukaan velalla rahoitettujen hankkeiden kasvuvaikutus on suurempi kuin veronkorotuksilla tai muilla menosäästöillä rahoitettujen.
Kun Suomen on turha toivoa pelastusrengasta ulkoa, joudumme nousemaan omin toimin ja omin voimin. Julkinen valta ei voi parantaa taloutta, mutta se voi auttaa taloutta parantamaan itsensä. Parantumisen edellytys on yritystoiminnan vahvistuminen ja sen siivittämä työllisyyden lisääntyminen. Tämän prosessin edellytysten tukeminen on nyt valtiovallan tärkein tehtävä.
Rakenneuudistusten arkkitehtuuri on paperilla ja hallituksessa hyväksytty. Projekti on – savolaisittain sanottuna – aloittamista vaille valmis. Mitä enemmän ja nopeammin rakenteiden uudistaminen tukee talouden aktiviteettia, sitä pienempi on tarve julkisen talouden kestävyyden edellyttämiin menoleikkauksiin.